meidät kasvatettiin kesäpelloilla, terävien oljenkorsien kellassa, villikukat silmien päällä. kun me piileskeltiin korkeiden heinien keskellä, yöstä kostea nurmikko kutitteli selkiämme ja aurinko loi raitansa meidän päällemme. maailma opetti meitä rakastamaan niitä pieniä teräviä kiviä varpaiden välissä, mullasta maan pinnalle aurinkoa tervehtimään nousseita kiiltäviä koppakuoriaisia ja pientareella kasvavia liiloja lupiineja, joita me joskus poimittiinkin yhdessä, mutta koko muulta maailmalta salassa. me juostiin sormet toistemme lomassa enkä halunnut päästää irti. puristin kädestäsi koko maailmani voimalla.
yhdessä me löydettiin maailman salaisuudet ja silloin kun me jaettiin omat salaisuutemme se suuri kastanja kukki. kiivettiin elämää vanhempaa puunrunkoa ylöspäin ja istahdettiin puun kainaloon vastakkain, kasvot ihan niin lähellä toisiaan. edes aurinko ei ylettänyt sinne, me oltiin ihan kaksistaan omassa maailmassa. se maailma surisi onnellisesti pienten pehmeiden mehiläisten lennellessä. joskus sinne eksyi perhonenkin, ihan harvoin vaan. kuiskittiin ja katseltiin sen suuria siipiä, joilla se varmaan vieläkin kantaa meidän salaisuuksiamme.
silloin en vielä tiennyt, kuinka paljon tästä kaikesta pitäisin, kuinka kaikki tämä ympärilläni saisi minut aivan hulluksi. hulluksi onnesta, jota en voi käsittää, mutta kuitenkin myös vähän, ihan vähän vain, kaipuusta johonkin sellaiseen mistä en vielä tiedä. sellaiseen, jossa ilma tuoksuu erilaiselle, kuu on lähempänä minua ja linnut kertovat minulle tarinaa kielellä, jota en ymmärrä. sellaiseen, jossa puihin voi kiivetä samalla tavalla kuin kiipesin kastanjan valkoiseen kotiin kanssasi, mutta tällä kertaa sinä et ole siellä. siellä on jotain niin uutta, että sen tuntee varpaissa ja sitten taas ihan nenänpäässä asti. ja vaikka kuu tervehtii minua lähempänä enkä enää ymmärrä lintujen laulua, ne samat auringon raidat ylettävät minun kädelleni lämmittämään ja kertomaan kodista.
julia
Mä näin yhtenä yönä unta siitä, että oli hyvin hiljaista ja loppukesä. Kun ilmat oli jo kylmenemässä ja vihreä väri oli muuttumassa tummemmaksi. Kuljin sitä meidän vanhan talon kapeaa polkua ja sinä istuit rauhallisesti siinä portailla. Et huomannut minua, mutta tiesit jonkun olevan läsnä. Istuit vaan ja katselit taivaalle. Ehkä katseesi kohtasi ihan hetkeksi ja sillä hetkellä minua vähän helpotti. Unissa hetket on aina nopeita ja usvan peitossa, muttei tällä kertaa. Oli niin rauhallista. Ehkä jopa niin, että mua alkoi nukuttaa ja heräsin. Martta
Ennen mä inhosin tulppaaneita ihan hirveesti, ja nyt mä niistä niin pidän. Tykkään kapeista kujista missä ohittaminen on vaikeaa. Ja siitä kun jollain on salaisuus silmissään. Nyt sataa jo kolmatta viikkoa ja jonkin on pakko olla pielessä, kun suomessa on kauniimpi sää kun mulla täällä ''etelässä''. Viisi viikkoa aikaa ja mulla on suuri nälkä nähdä vielä lisää. Viidennen kerran istuin autossa ylittämässä Saksan rajaa takaisin kotiin Amersfoorttiin ja ajattelin, että tässä sitä mennään. Viho viimeistä kertaa. Viimeistä kertaa tänä vuonna hymyiltiin sillä porukalla yön pimeydessä, mies soitti kitaraa ja lauloi tulen äärellä. Me juotiin viiniä ja lapset pomppi yön kostuttamalla trampoliinilla. Jossain siellä juoksi Otto kaniini eikä suostunut rapsutettavaksi. Ja voi miltä se tuntuukaan, kun hän sanoo kaipuu silmissään, mutta silti hymy huulillaan: 'Have a nice life' ja silloin sen tajuaa. Mä vihaan hyvästejä. Mä oon hyvästelly liikaa ihmisiä tänä vuonna. 
